Viime pääsiäissunnuntaina Papsun elämässä
tapahtui jotain yllättävää. Kyytiin ei kiivennytkään oma ihminen Miia
tai toinen luottoratsastaja Sanna, vaan aivan outo nainen. Papsulla
kestää aikansa ennen kuin se hyväksyy uuden ihmisen, joten
tiedossa ei ollut mikä tahansa keikka. Mutta jos hevosta jännitti, oli
myös ratsastajalla perhosia mahassaan. Tiedossa oli jotain
tavallisuudesta poikkeavaa – sekä hevoselle että ihmiselle.
Uusi ihminen olin siis minä, Sannis, huomattavan
keski-ikäinen kouluratsastaja Espoosta. Kouluratsastaja olen käytännön
pakosta. Pidän toki lajista valtavasti, mutta ennen kaikkea ratsastan
koulua, koska en tajua esteistä hei sun heiluvaista.
Primuksella, Espoon kotitallillani olisi kyllä tarjolla luotettavaa
estetykkiä joka lähtöön. Joskus vähän yritän hypätäkin, mutta jos pääsen
yli, johtuu se silkasta tuurista. Kaikki se kimurantti: tempo, oikeat
tiet, askelten laskeminen ja muu on liian heviä
kaltaiselleni ikäihmiselle. Siksi olen alkanut jättää esteet kokonaan
taakseni – luut saa rikki helpommallakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita
sitä, ettenkö nauttisi esteratsastuksen katsomisesta. Sitä kautta olen
päätynyt Papsun fanijoukkoihinkin.
Papsun ja minun tiet kohtasivat muutama vuosi
sitten talli Satumaassa, Parkanossa. Meillä on mökki Satumaan lähellä ja
ratsastan tyttäreni kanssa siellä usein lomilla. Minun ratsuni on lähes
aina Sikker, jämäkkä suokkiruuna. Olen suuri
suokkien ystävä ja kun näin ensimmäisen kerran Papsun, kysyin heti
tallin omistajalta Satulta, onko hän ostanut uuden hevosen. Papsu näytti
tarhassa levätessään niin kauniilta ja levolliselta, että halusin heti
kokeilla sitä. Satu tuntee minut ja ratsastustaustani.
Siksi hän vain hymyili ja sanoi, että tuo on Miian Papsu, mutta voi
olla, ettei sinun Sannis kannata kokeilla. Ei olisi ehkä minun
tyyppiseni hevonen.
Miia tuli samoihin aikoihin tallille ja laittoi
Papsun kuntoon. Hoidettaessa tamma oli lähes unelias, mutta kun Miia
pääsi selkään, oli se kuin tulta ja tappuraa! Katsoin silmät soikeina
vauhdikasta hevosta ja totesin Satun olleen oikeassa.
Minulla ei olisi mitään saumaa selvitä tuosta. Niinpä jatkoin
Satumaassa Sikkerillä. Ajan kuluessa Papsun ja minun tieni kuitenkin
taas kohtasivat. Olin Miian kanssa samoissa kouluvalmennuksissa ja
meinasin välillä unohtaa ratsastaa omaa hevostani, kun jäin
tuijottamaan Papsun ravia. Komea liike, täytyy myöntää. Monissa
estekisoissa näin, miten tulikuuma tamma hyppäsi kovaa ja korkealta,
mutta aina vain kontrolloidummin. Erityisesti mieleeni jäivät eräät
Niinisalon kisat, jolloin Papsu kyllä pudotti kasikympissa
kaksi puomia, mutta Miia oli silti todella onnellinen maaliin tultuaan.
Hevosen laukka oli ollut hyvää ja se oli suurempi asia kuin kahdeksan
virhepistettä. Silloin ajattelin, että näin sen pitää olla. Hevosta
eteenpäin vietäessä pitää osata iloita siitä missä
on onnistuttu. Se on minusta oikeaa hevosmiestaitoa.
Kouluratsastaja katselee maailmaa koulurillien
läpi. Niinpä olen viimeisen parin vuoden aikana seurannut paljon Papsua
myös Facebookissa, jossa on riittänyt kuvia. Olen nähnyt Papsun ryhdin
parantuvan entisestäänkin ja ihaillut lennokasta
liikettä. Tuollaista kun näkisi kouluradalla! Selkään en silti edes
unelmoinut pääseväni. Viime kesänä Miia kuitenkin tarjosi Papsua
kokeiltavaksi. Arastelin, mutta päätin yrittää. Tästä ensimmäisestä
keikasta ei jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa. Heti
kun pääsin satulaan, tiesin olevani ihan pihalla. Miia auttoi parhaansa
mukaan, mutten saanut herkkää hevosta luottamaan itseeni lainkaan. Aika
on autuaasti pyyhkinyt mielestä suurimman osan, mutta sen muistan, että
Papsu steppaili enkä saanut sitä oikein
kontrolliin missään vaiheessa. Miia sitten lohdutteli, että Papsun
kanssa kaikilla on aluksi vaikeaa. Minä vain murahtelin jotain
epätoivoissani ja totesin mielessäni, että tämä oli sitten tässä. En
kehtaisi tulla enää Papsun tallille kuin pussi päässä.
Ihan niin asia ei kuitenkaan mennyt. Tänä
talvena olen tiiviisti seurannut Papsun ja Miian etenemistä. Miia
kertoi, että tammalle oli löytynyt oikea kuolain, hackamore ja hevosen
ratsastettavuus oli huimasti parantunut. Minun pitäisi kuulemma
nyt yrittää uudestaan. Olin iloinen ja vähän hämmästynytkin siitä, että
sain uuden mahdollisuuden enkä sitten kieltäytynyt. Valmistauduin
keikkaan katsomalla Papsusta videoita parin ratsastusystäväni kanssa.
Kotona Primuksella ratsastan useimmiten Jardineroa,
10-vuotiasta andaluusiruunaa, joka on komea ja herkkä, mutta aivan eri
tavalla kuin Papsu. Herkkiä hevosia on kahta pääluokkaa. Jardineron
tyyliset menevät sekavia apuja saadessaan aivan sumppuun eivätkä
käytännössä enää liiku. Papsu edustanee toista ääripäätä,
joka pyrkii pois paikalta, jos ei ymmärrä mitä siltä vaaditaan. Kun
ystäväni näkivät pari Papsun vauhdikasta estevideota, he totesivat
pitävänsä minusta paljon ja haluavansa minut myös takaisin. Tämän vuoksi
he toivoivat Miian taluttavan minua. Ei siis kovin
suurta luottamusta taitoihini kotirintamalta, heh.
Kun nyt pääsiäissunnuntaina kiipesin toista
kertaa Papsun selkään, rakastuin ensimmäisenä tamman satulaan.
Jardinerolla on myös erinomainen koulusatula, mutta sekään ei ole Papsun
Kiefferin veroinen. Täydellisesti istuttu penkki, johon
solahdin kuin pehmeään syliin! Kauaa en ennättänyt kuitenkaan satulaan
keskittyä, sillä Papsulla oli asiaa. Tarkoituksena oli mennä alkukäyntiä
pitkin ohjin. Se ei Papsulle oikein sopinut, sillä kentällä oli samaan
aikaan puoliverinen, joka teki laukkaympyröitä.
Papsu oli pöyristynyt. Minkä ihmeen takia hänen pitäisi kävellä, jos
muutkin laukkaavat? Niinpä tuli ensimmäinen tulikoe: miten saan hevosen
pysymään käynnissä? Ratsastin elämäni ensimmäistä kertaa hackamoreilla
ja sekin jännitti minua. Jardineroa täytyy ratsastaa
vahvalla ohjastuntumalla ja erittäin kevyellä pohkeella. Hackamoret
päässä olevan Papsun ohjiin uskalsin tuskin koskea. Eikä pitänytkään.
Miia ohjeisti pidättämään hevosta keskivartalolla. Kaivoin siis jostain
laardikummun kätköistä esiin vatsalihakset, jännitin
niitä ja herran jestas sentään: PAPSU HILJENSI. Kyllä se edelleen oli
kuuma ja tarjoili mielellään steppiä, mutta totteli hienosti istuntaa.
Riemu valtasi mieleni. Meni lopputunti syteen tai saveen, niin jotain
minäkin osasin. Kyllä kannatti raahautua Kihniöön
asti vain ja ainoastaan tätä varten!
Olin Miian kanssa keskusteltuani asettanut
tunnin tavoitteeksi, että saisin tuntumaa Papsun kaltaisen hevosen
ratsastamiseen. Halusin löytää oikeaa ohjan ja pohkeen suhdetta, saada
hevosen edes vähän luottamaan itseeni. Mikään ei siis tulisi
tunnissa valmiiksi eikä niin käynytkään. En ratsastanut tällä kertaa
kuin käyntiä ja ravia. Syy oli selvä. Minun oli saatava hevonen
tasapainoon ja kontrolliin, jotta voisin yrittää hallittua laukkaa.
Tiesin Papsun kuumenevan siitä muutenkin, joten muiden
askellajien tulisi olla ensin vahvasti hanskassa. Sitä paitsi minä olen
espoolainen kermapeppu, joka ratsastaa talvet lämmitetyssä maneesissa.
Papsun tallin kenttä ei ollut mitenkään huonossa kunnossa, mutta sen
verran jännitin pohjaa, että halusin senkin
vuoksi laukata vasta aivan sulan maan aikaan.
Raviosuudessa kävin Papsun kanssa läpi kaikki
tunneskaalat. Ensinnäkin nautin askeleesta, joka on hieno. Tämä tamma
todella osaa ravata, liike on laaja ja komea. Tempo oli kuitenkin
välillä niin hakusessa, että sekä hevoselle että kuskille
tuli hiki – jälkimmäiselle epätoivosta. Papsu ON superherkkä tamma,
joka kyllä antaa paljon, mutta vaatii myös. Jos käteni ei ollut
tarpeeksi kevyt tai jos röhnötin väärään ilmansuuntaan, tamma reagoi
luonteelleen tyypillisesti vauhdilla. Ympyröillä, volteilla
ja kahdeksikoilla aloin saada sitä kuitenkin haltuun pikku hiljaa
paremmin ja paremmin. Papsu ei ole helppo ratsastettava minun
kaltaiselleni ihmiselle, mutta yhden asian opin heti: Papsu ei ole
mikään autisti. Se kertoo välittömästi mitä mieltä on asioista.
Kun sain sen ajoittain ravaamaan rennosti, keskittyneesti ja
lennokkaasti tiesin, ettei tämä ollut vahinko, vaan nyt ovat osaset
kohdallaan. Ihan koko aikaa niin ei ollut, mutta muutamat hetketkin
riittivät.
Tunnin jälkeen tamma oli hiestä märkä ja
minunkin polveni vapisivat. Tämä oli siis ehdottomasti kevään kovin
urheilusuoritukseni. Erityistä merkitystä tunnilla oli minulle siksi,
että se muutti sitä kuvaa, joka minulla on itsestäni ratsastajana.
Olen aina pelännyt ja kaihtanut kuumia hevosia. Papsun kanssa opin
jotain oleellista keveydestä ja istunnalla pidättämisestä. Ratkaisuja on
siis olemassa ja minäkin voin ne oppia – uskomatonta. Mikäli Miia
antaa, jatkan mielelläni treeniä siitä mihin jäätiin.
Sitä odotellessa köpöttelen kuitenkin tyynen andaluusini kanssa
Espoossa. Meillä ei varsinaisesti aina vauhti päätä huimaa, muttei
tarvitsekaan. Kun haluan taas lisää kierroksia, käännän auton nokan koti
Kihniötä. Eli toivottavasti nähdään taas pian, Papsu!
Ehkä tulee vielä päivä, jolloin saan sinut luottamaan minuun kunnolla -
silloin olen oppinut ratsastuksesta jotain todella oleellista.
-Sannis-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti