Elämäni pelottavin ilta-perustuu tositapahtumiin.

Vuosi 2009

Oli pimeä marraskuun ilta, siivoilin tallia ja odotin ratsastuskaveriani malttamattomana. Olimme sopineet rauhallisesta iltamaastosta, J:n pitäisi saapua hetkenä minä hyvänsä. Muutamien pitkiltä tuntuvien minuuttien jälkeen näin valokeilan tallinedustalla, seurani saapui!

Menimme heti hakemaan hevosia tarhasta ja rupatellen laitoimme ne ratsastuskuntoon. Ulkona oli synkkää, sillä vaikka elimme marraskuuta, ei maata peittänyt pieninkään valaiseva lumikerros. Jokapaikassa oli pimeää ja kylmää, kaikki odottivat pysyvää lunta, edes Jouluksi. Joidenkin surkeiden talventulo-yritysten jäljiltä monet tiet olivat kuitenkin peilijäässä, joten tarkistimme hevosten hokit huolellisesti ja peittelimme itsemme sekä hevoset heijastimiin. 

Talutin vuokrahevostani kohti ulko-ovea joka aukesi hitaasti narahdellen, pihalla nousimme hevosten selkään ja lähdimme unohtumattomalle retkelle. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi, kuten monesti tapana olikin. Kävisimme kääntymässä tietyn risteyksen luona ja palaisimme tallille samaa reittiä. Ehdimme heti alkumatkasta moittia luontoa sen pimeydestä, mutta onneksi minulla oli mukana otsalamppu jotta näimme edes vähän eteemme reitin pimeimmillä osilla.

Kuljimme pellonkautta kohti asuinaluetta ja ohitimme sen. Tämän jälkeen pääsimme tielle, jossa otimme ensimmäisen, rauhallisen ravipätkän. Käveltiin kuitenkin suurin osa matkasta, ettei hevosten jalat rasittuisi liikaa kovasta pohjasta. Aloimme tavoittaa puoliväliä ja takaisin kääntymistä, ihmettelin kummallisia ääniä, mutta totesin vain että joko ystävälläni tai hänen ratsullaan oli jo kova nälkä. Näin jälkikäteen tunnistan äänen välittömästi ilkeäksi murinaksi, joka kohdistui meihin metsiköstä. Hevoset tulivat levottomiksi ja alkoivat steppailla kääntymiskohdassa, joten päätimme jatkaa hiukan pidemmälle jotta saataisiin ne rauhoittumaan. Sovittiin J:n kanssa, että pikkuhiljaa käännytään ja kun saadaan hevoset normaaleiksi, otetaan vielä pätkä rauhallista ravia jotta matka taittuisi paremmin. Murina jatkui edelleen ja hevoset kävivät kärsimättömiksi, muistan että lenkin aikana alkoi tuulemaan ja pilvet liikkuivat nopeasti, ihankuin ilmakin olisi kirkastunut!

Kuljimme muutaman satametriä kotiinpäin ja sain jostain kummallisen tunteen, jokin rapsahti takanamme ja refleksinomaisesti käännyin katsomaan oliko meillä kenties seuraa... ja meillä oli seuraa. Noin 10-metrin päässä hevosista, keskellä tietä seisoi iso karvainen otus, jonka ensin kuvittelin mielessäni koiraksi. Hämärässä, otsalampun valossa en erottanut kummatuksesta kuin ääriviivat, valkoiset hampaat sekä kiiluvat silmät, otus murisi meille ja menin aivan sanattomaksi. Hevonen allani oli jännityynyt ja valmiina syöksymään eteenpäin niin lujaa kuin pääsee, sen paremmin miettimättä muistan sanoneeni tärisevällä äänellä: voi helvetti! Annoin hevoselle luvan lähteä laukkaamaan ja sitten mentiin! Ystäväni oli tästä kaikesta hieman "jäljessä" ja kun reaktioni huomattuaan katsahti taaksepäin, me jo lähdimme täyttä vauhtia karkuun. J:n hevonen oli kuitenkin skarppina ja lähti tietenkin heti meidän perään, laukkasimme täyttä kiitoa kotiinpäin kovalla tiellä ja välillä vilkuilin taaksemme. Tuo otus seurasi meitä ja pysyi aivan kannoilla, mutta noin kilometrin päästä hypähti kuitenkin tieltä metsään. Muistan huutaneeni J:lle, että hanat auki, se seuraa meitä! Ja seuraavassa  hetkessä sainkin jo rauhoitella toteamalla, että seuramme kyllästyi takaa-ajoon. Hevoset olivat hämillään ja kesti vielä aikaa ennenkuin saimme ne rauhoittumaan sekä ravin kautta takaisin käyntiin, lopuksi ei voinut kuin todeta, että ei se rauhallinen ravipätkä ihan onnistunutkaan. 

Olimme tuon reippaan spurtin jälkeen jo puolessavälissä paluumatkaa ja annoimme hevosten kävellä kotiin, ne rauhoittuivat nopeasti joten tiesimme ettei otus enää seuraisi meitä, vaikka tietenkin oltiin peloissamme ja varmisteltiin vähän väliä ettei perässämme kulje enää ketään. Tallille päästyämme suljimme oven visusti kiinni ja pysyttelimme sisatiloissa, hoidimme hevosten jalat hyvin ja tein niiden omistajalle ilmoituksen asiasta, ettei ihmettele jos jalat turvottavat aamulla. 

Ystävääni tultiin hakemaan ja lopputerhevdyksien yhteydessä totesin hänelle:
"katselitko karkumatkalla taivaalle, nyt on täysikuu"

***

Kotona tietenkin kerroin asiasta vanhemmilleni, ensin sanoin että jokin hullu koira seurasi meitä, mutta järkytyksekseni sain kuulla, että tuollapäin on nähty yksinäinen susi/koirasusi liikuskelemassa pentueen kanssa.