Muistelmia hyvässä ja pahassa.

Lueskelin Papsun ensimmäistä, vanhempaa päiväkirjaa ja sain sieltä muutamat naurahdukset hyvistä ja huonoista muistoista. Ajattelinkin nyt kirjoittaa niistä hieman myös tänne blogiin koska täällä ei muutenkaan ole materiaalia noin vanhoista jutuista :) Alkuaikoina meille sattui todella monta kommellusta, mutta sehän oli ihan ymmärrettävää kun vasta opiskeltiin tuntemaan toisiamme.

Ensimmäinen hyvä muisto tapahtui päivänä, jolloin ratsastin Papsulla ensimmäistä kertaa elämässäni. Papsulla ei oltu ratsastettu hetkeen ja nyt se ihmettelikin että mikä tämä tilanne on. Papsulla oli silloin vielä varsa imetettävänä ja mua vähän pelotti mitä tamma tuumaa kun joutuu varsastaan eroon tuolla tavalla. Papsu käyttäytyi kuitenkin hyvin ja sain siitä heti sellaisen mielikuvan että se on nöyrä ja kiltti hevonen jota oli todella helppo käsitellä maasta ja hoitaa ratsastuskuntoon. Tuohon aikaan selkään nouseminen oli vielä todella kovan työn takana ja taas voin olla ylpeä siitä kuinka helppoa elämä on nykyään :)

Ensimmäinen "huonompi muisto" tuli muutamien ratsastuskertojen jälkeen, kun menimme Jansun kanssa Papsuilemaan. Tamma oli jo tottunut tähän näkyyn ja tiesi mikä odottaa kun nämä kaksi tyttöä kävelivät alamäkeä kohti tarhan porttia. Siitä alkoi 40minuutin taistelu hevoset vs me kaksi isossa tarhassa. Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada ketään hevosista kiinni mutta ajattelin että nyt ei anneta periksi ja ollaan täällä vaikka yöhön asti :D Tuon 40minuutin jälkeen Papsun omistajan mies tuli ottamaan Papsun kiinni ja saikin sen helposti koska hevoset oli jo varmasti hieman väsyksissä eikä Papsu osannu odottaa että joutuisi silti eroon varsoistaan :) Papsu oli tehny jo hyvät alkuverryttelyt joten laitoin sen nopeesti kuntoon tallissa ja lähdin maastoon "Papsun kiusaksi" päästelemään kunnolla kun sitä kerran haluttiin :) Ratsastuksessa ei ollut mitään ongelmia ja voin vielä kuvitella sen ihanan tunteen kun hevonen laukkaa itsekseen "keskivauhtia" loputonta tietä pitkin, itse sai vaan kevennellä tahdissa ja nauttia siitä hetkestä kun vähän puristaa pohkeilla ja hevonen syöksyy välittömästi hurjaan vauhtiin, mutta ottaa vauhdin takaisin heti pidätteestä :) Tässä taisi tulla molemmille sellainen tilanne että: minä en ainakaan anna periksi" :D

Pikku-Papsu :)

Heti perään sattui ikävä kommellus joka oli täysin ratsastajan syytä. Menin äidin kanssa ratsastamaan ja Riikka ei ollut kotona, laitoin Papsun kuntoon ja menin yksin pellolle ratsastamaan, ajatuksena oli mennä rauhallisesti ettei tule kommelluksia, mutta yhdellä laukkapätkällä Papsu halusi lähteä kovempaa ja minä yritin kääntää sitä pienelle ympyrälle jotta se hidastaisi. Sitten tuli kompastuskivi joka johtui siitä että ratsastin yksin: satulavyö oli liian löysällä, koska itse en pystynyt sitä satulastapäin kiristämään (liian alhaalla) ja satula alkoi luisumaan Papsun kylkeä pitkin kohti mahaa. Tajusin asian vasta sitten kun sille ei voinut tehdä enää mitään ja sekunnin päästä lösähdin metriseen lumihankeen, lumi tunkeutui jokaisesta mahdollisesta raosta vaatteideni alle ja suli lämmintä ihoa vasten, joka muuttui samantien kylmäksi. Papsua ei näkyny missään, mutta näin minne jäljet johtivat  ja arvelin että Papsu juoksisi varsojensa luo. Minä lähdin "oikoreittiä" pitkin kertomaan äidille että hevonen pitää saada kiinni, mutta Papsua ei näkynyt vieläkään, ei edes varsojen luona. Palatessani tallillepäin se kuitenkin juoksi kovaa vauhtia mua vastaan mutta hieman kauhuissaan oikaisi ojanpoikki ja hätääntyneenä kulki aidanviertä pitkin kun varsat seurasivat emäänsä tarhanpuolelta. Menin ottamaan sähkön pois päältä, samalla Riikka ajoi kohdalle ja Papsu onneksi antoi sille hyvin kiinni. Kun Papsu saatiin kävelytettyä ja tallissa tarkastettua, alkoi jalustinhihnojen etsintä lumihangesta. Molemmat jalustinhihnat löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen ja sen suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Säikähdin tuolloin kyllä totaalisesti ja monet varmasti ovat kokeneet/voivat kuvitella kokevansa sen kun hevonen pääsee juoksemaan vapaana ja sekoaa sen verran ettei suostuisi kiinniotettavaksi. Tämän tapauksen jälkeen Papsu siirtyikin kotoaan Satumaahan.

Muutamat kuukaudet olivat yhtä "kommellusta" kun opeteltiin elämään toistemme kanssa. Niistä en siis viitsi kirjoittaa koska muuten tämä postaus ei loppuisi ikinä ;)

Sitten hyviä muistoja, kerran ajoin autolla tallin pihaan ja niinkuin aina, katsoin heti kohti Papsun tarhaa. Lumet oli jo sulaneet mutta tuolloin alkoi satelemaan pieniä lumihiutaleita (eka kuva). Hevoset sekosivat tuosta ja onneksi mulla oli kamera mukana, Papsu pukitteli kuin pikkuvarsa osoittaen mieltään takatalvelle ja villiinnytti mukaansa myös vanhan tarhakaverinsa :D

Muistan myös meidän ensimmäisen valmennuksen enkä ikinä unohda Sallan sanoja: tässä sulla riittääkin tekemistä :D Tuolloin Papsu oli erityisen hankala koska siltä ei oltu vaadittu vielä ehkä noin paljon asioita ja tuo vaatiminen sai aikaan sen että normaalitkin helpot asiat muuttuivat vaikeiksi, laukannostoissa Papsu hyppeli sinne tänne kahdella jalalla ja oli muutenkin vähän hömppä. Mutta taas päästään siihen että kyllähän noista ajoista on kehitystä tapahtunut! :D

Sitten tullaan siihen kertaan kun Papsu toisen ja viimeisen kerran hyppäsi mulla suuttuessaan kunnolla kahdelle jalalle (kuva). Tämän jälkeen muutin ratsastustyyliäni aika radikaalisti koska en halunnu opettaa tammaa tuollaisille tavoille sillä Papsua käytettiin myös tuntitoiminnassa. Ja muuttuminen kannatti koska samoja hyppykohtauksia ei ole tuon jälkeen enää tullut vastaan. Mulla on monesti huono omatunto siitä miten joskus yritin käsitellä  Papsua "kovaa ja väkisin" koska ikinä ennen en ollut tottunut toimimaan noin herkän hevosen kanssa joka on kaikista pahoista teoistaan huolimatta todellä nöyrä ja kaikkensa yrittävä hevonen joka ei tee tahallaan mitään pahaa ratsastajalleen, oli se kuka tahansa.

Sitten vielä jotain hyvääkin loppuun, ihan tällainen yleinen asia. Kaikkein eniten tykkäsin Papsun kanssa ratsastella rennosti soramontuilla, laukkailu ympäri hiekkapolkuja oli mukavaa ja tyhjensi pään kaikesta muusta :) Hevosestakin huomasi kuinka se nautti niistä hetkistä kun lähdettiin tallilta, mutta ei mentykään kauas vaan jäätiin montuille chillailemaan. Jokainen hevonen ja ihminen tarvitsee välillä nollausta ja yksinkertaisten asioiden tekemistä jolloin ei vaadita mitään ihmeellisyyksiä, vaan tehdään niin mikä hyvältä tuntuu. Keväisin montuille tulee kohta johon jää talven jäljiltä hetkeksi aikaa suuri lammikko. Sitä oli aina yhtä huvittava ravata sekä laukata edestakaisin, kun pieni hevoseni pomppi vieterin lailla polviin yltävässä vedessä :) On ikävää että ei Papsun kanssa päästä enää montuille chillailemaan, vaan nykyän pitää aina keksiä joku muu tylsempi tapa nauttia hevosen yksinkertaisesta läsnäolosta.

Nykyään parhain hetki on se, kun ajan autolla tallin
pihaan ja katson tarhaan. Papsu joko on jo tarhan portilla tai sitten kävelee siihen katsomaan kuka tuli ja näyttää aina yhtä innokkaalta seuraavaa ratsastusta tai hoitoa varten :)